Palatakki

Innostuin netissä mainostetuista kierrätyskankaista tehdyistä takeista, ja mitä siitä sitten käytännössä tuli.

--

Facebook-käsityöryhmässä kyseltiin kierrätysneuletakkien tekemisestä samaan tyyliin kuin Etsyssä myytävät Katwisen takit. Joku linkkasi samaan keskusteluun Ipseity Designin kierrätystakit. Katwisen velhotakit ovat todella hauskan näköisiä mutta eivät ihan minun tyyliäni, kun taas Ipseityn ideoista pidin ja innostuin, ja Katwisen tyylisten takkien nettitutoriaaleissa homma näytti tosi helpolta.

Retki kirpputorille tuotti kuitenkin pettymyksen. Olin liikkeellä huhtikuussa, jolloin kirpputorit olivat vaihtaneet esille kesävalikoimansa, eikä neuleita ollut tarjolla juuri lainkaan. Mutta onhan minulla iso kasa muista projekteista jääneitä villakankaanpalasia, eikö niistä saisi kasatuksi takin?

Palasia tosiaan oli. Isoimmat ja houkuttelevimmat palat olivat valkoisia ja violetteja, sitten oli isompi pala mustaa, pieniä palasia erilaisia harmaita, useita erilaisia vihreitä ja vielä useampia mutta ei kovin hyvälaatuisia ruskeita, yksi pieni pala ihanaa vaaleanpunaista, pari pientä palaa ihanaa tummanpunaista sekä muutama suikale sinistä ja keltaista. Päivänvalossa erottelin vielä harmahtavat vihreät, oliivin sävyiset vihreät ja kirkkaan sammalenvihreät. Kokemuksesta tiedän ja esim. Etsyn valikoimasta näkee, että värien yhdistely on vaikea taito; odottamattomat yhdistelmät voivat voimia yllättävän hyvin kun taas saman värimaailman värit eivät välttämättä näytäkään niin hyviltä yhdessä. Päädyin lopulta yrittämään valkea-harmaa-harmaanvihreä-sammalenvihreä-yhdistelmää, koska houkuttelevuudestaan huolimatta violeteille paloille ei tuntunut löytyvän hyviä kavereita.

Kaikki palat leikattu

Koska olen tykännyt kovasti aiemmin tekemästäni villajakusta ja se on tuntunut näyttävän hyvältä hameiden kanssa, ja myös koska se on alunperinkin tarkoitettu tehtäväksi ilman vuoria, kaivoin sen kaavat esiin uudelleen. Mutta koska aioin käyttää kankaanpalasia, täytyi myös kaava jakaa palasiksi sen lisäksi, että jatkoin sen helmaa samantapaiseksi kuin Ipseityn takeissa. Palojen leikkaaminen oli aikamoista pähkäilyä, että mikä kangas riittäisi mihinkin osaan, ja lopulta tein uuden retken kirpparille, mistä löytyi sentään tuo harmaa ruudullinen kangas.(alunperin housut). Varsinkin kauluksen alavara oli kimurantti, koska se olisi vaatinut aika ison kangaspalan ja toisaalta minulla oli monia pienempiä vihreitä palasia, joita olisin halunnut käyttää. Kauluksen jakaminen pieniin palasiin ratkaisi tämän ongelman, mutta kun sen kasasi noin monesta palasta, palat oli leikattava ja saumat ommeltava tarkasti, jotta kappaleen muoto säilyisi oikeana.

Eräässä velhotakkitutoriaalissa kappaleiden väliin ommeltiin satiinikaitaletta eräänlaiseksi tereeksi, osittain estämään neuleiden välisiä saumoja venymästä ja toisaalta luomaan vaikutelma samanlaisista koholla olevista saumoista kuin Katwisen takeissa. Pidin ajatuksesta, varsinkin kun yksi sammalenvihreistä palasista oli kiiltävää satiinimaista kangasta ja sitä oli runsaasti. Itse takkiin sitä oli vaikea käyttää, koska se oli niin ohutta villakankaisiin verrattuna. Ihan oikeaa terettä en saanut aikaan, kun en ole keksinyt  mitä nyöriä niihin pitäisi laittaa sisälle, mutta leikkasin kangasta vinonauhaksi ja laitoin sitä saumojen väliin, mistä se näkyy juuri sopivasti. Hetken aikaa mietin pitäisikö "tere" laittaa myös pystysaumoihin, mutta toisiaan risteävät teresaumat tuntuivat ylilyönniltä, joiten annoin olla. Jälkeenpäin ajatellen kauluksen reuna olisi ehkä kaivannut tereen, mutta en jaksanut ryhtyä enää korjaamaan sitä sinne jälkeenpäin.

Kappaleet koottuina ja palat
vuoritettuina sekalaisilla
kankailla.

Toinen ongelma oli tosiaan kankaiden eri paksuudet. Valkoinen ja harmaa olivat paksuhkoa huopamaista villaa kun taas harmaanvihreät ovat ohuempia ja monet sammalenvihreistä ovat ihan ohuita, samoin kuin tuo yllä mainittu ruudullinen harmaa. Ratkaisin asian vuorittamalla ohuimpia palasia - joitakin ohuilla villakankailla, toisia tukevalla lakanalalla tai muilla puuvillakankailla - siksakkaamalla ne yhteen reunoilta ja käyttämällä niitä kuin ne olisivat vain yksi kangas. Tästä tietysti seurasi, että takin nurja puoli ei tosiaankaan ole ilo silmälle, mutta oikeaan vuoriin olisi pitänyt ostaa jo uutta kangasta enkä toisaalta halunnut tästä liian lämmintä takkia vaan loppukevään, viileiden kesäpäivien ja alkusyksyn takin.

Silkkipaperi vielä paikoillaan.
Tuon verran nauhaa
jäi yli!

Koska malli on Helppokaava ja siinä on huivikaulus, takki on aika helppo koota. Olka- ja sivusaumat, kauluksen kokoaminen alavaran avulla, hihojen kiinnitys ja reunojen huolittelu. Mutta saatuani takin kasaan aloin miettiä, että sammalenvihreät osat eivät näytä spivan kokonaisuuteen varsinkaan edessä, missä kaulus on ainoa erottuva sitä väriä. Koska sain juuri tuohon aikaan käsiini Victorian Dressmaker -kirjan ja näin siinä koristelua sutaasinauhalla, keksin että toisesta projektista jääneellä vihreällä nauhalla voisin ehkä saada vihreän kauluksen näyttämään enemmän siltä, että sen kuuluukin olla sen värinen. Muistan käyttäneni keinoa aiemminkin joskus muinoin, ja Victorian Dressmaker -kirjassa sutaasinauhakuvio oli ommeltu silkkipaperilla olevan mallin avulla, ja sillä tavalla kuviota pystyy seuraamaan tarkasti joutumatta merkitsemään sitä kankaalle. (Kuvassa näkyvätkin yhä napin paikan pieleen menneet merkit. En ole varma, pystyykö takkiani pesemään, joten luijykynämerkit saattavat jäädä siihen pitkäksi aikaa) Harsin nauhan kiinni ensin käsin ja sitten ompelin sen kiinni koneella, koska pelkäsin, että tuossa kohdassa se joutuu altiiksi sellaiselle hankaukselle, että käsinompelu ei ehkä kestä. Mutta kokonaisen vaatteen pyörittely ompelukoneessa kaikkien noiden silmukoiden kautta oli kyllä aika painajainen!

Silkkipaperin huono puoli on se, että sen nyppiminen varsinkin pienistä väleistä nauhan alta on tuskaisaa, mutta pienikärkiset pinsetit auttoivat merkittävästi! Se nauhanpätkä, joka minulla oli jäljellä, riitti juuri ja juuri, ja mietin pitäisikö käydä ostamassa lisää, jotta tekisi noita kuvioita enemmänkin.

Lopputulos on ihan ok, vaikka en edelleenkään ole aivan tyytyväinen väreihin - parempi olisi ollut tyytyä valkoiseen, harmaaseen ja harmahtavanvihreisiin ilman kirkkaampaa sammalenvihreää. Mutta käytössä takki on ihan kiva, se on juuri sopivan lämmin 10-15 asteen säähän ja näyttää hyvältä pitkän hameen kanssa. Houkuttelisi tehdä vastaava toisissa väreissä, ehkä jopa hiukan pidempikin, ehkä hiukan puhvihihoilla tai merimieskauluksella, selaisella kuin Edithillä Tolkien-elokuvassa :-)

Ihan alkuperäisen idean mukainen kierrätystakki tuo ei ole - vanhoja vaatteita tuossa ovat vain ne edellämainitut ruudulliset harmaat housut, etusivukappaleiden harmaanvihretä kalanruotokuvioinen kangas miehen vanhasta pikkutakista sekä takakappaleen liepeiden vihreä jaquard Kristiinan renessanssihihoista. Muut kankaat ovat jämiä omista tai muiden projekteista: Ilanan keskiaikatakki, Maaritin hame, tilaustyönä tehty viitta, myyntiin tehdyt huput ja pussit, 1600-luvun doublet, papitarhahmon lakanakankainen huntu, 1890-puvun nauha ja mummon varastoista löydetyt napit.

Mutta vaikka tuohon paloja menikin, jotenkin mystisesta kangaskasat eivät tunnu pienentyneen yhtään. Omituista :-o

Lasinaluset

Nopeat lasinaluset villakankaan palasista kirjailemalla.

- -

Ystäväni kaipaili lasinalusia ja katseli baarin pahvisia alusia harmitellen, etteivät ne olleet riittävän kivan näköisiä mukaan otettaviksi. Mietin siinä, että kyllähän minun käsityöihmisenä nyt jonkinlaiset lasinaluset pitää pystyä tekemään!

Lasinalunen on niin yksinkertainen esine, että mahdollisia materiaaleja ja tekniikoita on rajattomasti. Entisessä kodissani oli valmiina ostettuja alusia muun muassa liuskekivestä, huovasta, korkista ja pellistä.  Harkitsinkin ensin alusten kasaamista tilkuista tai virkkaamista villalangasta, mutta varsinkin jälkimmäinen tuntui liian hitaalta keinolta (vaikka pienet pitsipyörylät edelleen ajatuksena houkuttelevatkin), joten päädyin villakankaanpalasten laatikolleni. Muistin edelliseltä kerralta ystävän maininneen lempiväreikseen ruskean ja petroolin. Löysin palasen hyvin karkeaa ja tiivistä ruskeaa huopamaista villa(mitäliesekoitett)a ja karoliiniunivormusta aikoinaan lyhennettyjä sinisen villakankaan palasia, ja leikkelin niistä ympyröitä käyttäen mittaosviittana valmiina ostettuja lasinalusiani ja muottina astianpohjaa.

Jane Bullin Pisto Pistolta -kirjassa esitellään pistokirjonnan, kanavakirjonnan, aplikaatioiden, tillkutöiden, neulomisen ja virkkaamisen alkeita söpöön oletettavasti lapsille tarkoitettuun tyyliin, mutta varsinkin kirjonnan mallityöt ovat yksinkertaisuudestaan huolimatta oikein hauskan näköisiä, ja muistin ne miettiessäni tekniikkaa lasinalusia varten. Kaivoin siis kirjontalankojeni jämät esiin ja sieltä löytyi sen verran ruskeaa ja valkeaa, että täydennettynä mustalla ja sinisellä villalangalla yhdistelmä vaikutti sopusointuiselta.

Tein lasinalusista kaksipuoleisia liittämällä sinisen ja ruskean palan toisiaan vasten ensin reunoista mustilla pykäpistoilla tai etupistoilla. Kaksipuolisuudesta on se etu, ettei alusissa ole rumaa "nurjaa puolta", ja toisaalta käytössä puolta kääntämällä saa vaihtelua. Eri puolille on sitten kirjailtu erilaisia kuvioita pykäpistoilla, etupistoilla, linnunsilmäpistoilla jne. Ehkä puolet olisi voinut kirjailla ennen yhteenliittämistä, mutta toisaalta nyt osa kirjailupistoista menee molempien kerrosten läpi ja kiinnittää ne toisiinsa myös keskeltä. Niiden kanssa piti miettiä miten ne näyttäisivät hyviltä molemmilla puolilla, mutta minua on ala-asteella tehdystä kirjailutyöstä alkaen kiehtonut kirjailutapa, joka on samanlainen molemmilta puolilta. Muista pistoista osa näkyy vain yhdelle puolelle ja aika monet kuviot ovat vain pujottelua toisiin pistoihin.

Minusta noista lasinalusista tuli ihan kivat, ja oikeastaan samanlaisia tai noista kehiteltyjä voisi tehdä enemmänkin lahjaksi, koska nuo olivat aika nopeita ja helppoja tehdä.

Modaamalla 1830-luvun puku

Vuoden 1830 tyylinen puku muokaamalla iltapuvusta

--

Ystäväni tarvitsi puvun vuoteen 1830 ja kysyi voisiko sellaisen tehdä helpommin muokkaamalla olemassa olevaa pukua.

Tästä aloitettiin

Hän hankki lainaksi kaksiosaisen vanhojenpäiväpuvun, joka näkyy oikella alkuperäisessä muodossaan.

Päätimme, että koska ystäväni tarvitsi päiväpuvun, puku täytyisi lisätä pitkät hihat ja peittää kaula-aukko jotenkin. Lisäksi helmaa täytyisi lyhentää kymmenkunta senttiä ja purkaa lantiolla olevat laskokset, jotta helma leviäisi heti vyötäröltä, ja helmaa täytyisi kohottaa leveämmäksi.

Aloitin alushameista; käytin (vanhuuttaan revenneen) parivuoteen aluslakanan uuteen alushameeseen, jossa oli riittävästi laajuutta vaikka krinoliinin päälle levitettäväksi, vaikka sittemmin huomasinkin, että krinoliini keksittiin vasta 1850 ja tähän aikaan hameen alle puettiin alushameita. Krinoliini itseasiassa kehitettiin korvaamaan lukuisat alushameet, joita lopulta (1840-luvun lopulla) saattoi olla jopa kymmenen. 1830 riitti vähempikin, joten uuden alushameen lisäksi otin kaksi omaani, joiden vyötärön pystyi kiristämään sopivaksi minua huomattavasti pienemmälle ystävättärelleni, ja lyhensin niitä tilapäisesti isolla vaakalaskoksella hänen pituisikseen. Myös uusi alushame palaa jälkeenpäin minun käyttööni purkamalla pari isoa vaakalaskosta. Jottei vyötärölle tulisi ihan mahdotonta kangaspaljoutta, kiinnitin alushameen helman kaarrokkeeseen. Helmakappaleet ovat yläosastaan hiukan kiilanmuotoisia edelleenkin välttäen kangaspaljoutta vyötäröllä mutta alaosasta suoria, jotta vaakalaskokset saisi tehtyä ongelmitta - pienten laskosten tehtävä on tukea ja jäykistää helmaa. Ylemmän rimsun alla on lähes suora kaitale, johon alempi rimsu kiinnittyy, ja myös siinä on vaakalaskos antamassa tukea ja jäykkyyttä

alushame ja testihiha

Mitä hihoihin tulee, 1830-luvulta alkaen hihat olivat tyypillisesti valtavat puhvihihat, jotka jatkoivat hyvin luisujen olkapäiden linjaa. Miehusta tai jopa kaulus jatkui aina vain pidemmälle olkapään yli, mistä alkoikin sitten hiha. Olen aina pitänyt tavasta, jolla tätä kuvataan "The Costume Cavalcade" -kirjassa: "pyrittiin parhaansa mukaan salaamaan se tosiasia, että naisen käsivarret liittyvät vartaloon olkapäiden kautta." Ystäväni lainaama puku soveltui tähän erityisen hyvin, koska sen pääntie oli hyvin leveä ja "olkaimet" asettuivat juuri olkapäiden leveimpään kohtaan melkein olkavarren puolelle, joten kiinnittämällä hihat niihin ne tulisivat tyylin kannalta juuri oikeaan kohtaan.

Hihan kaava

Puvun alkuperäistä kangasta oli tietysti mahdotonta löytää ja saman värisävynkin löytäminen olisi äärimmäisen hankalaa, joten päätimme välttää turhaa vaivaa ja valita lisäosiin vain jokin muun sopivan värin. Koska lisäykset olisivat hyvin luultavasti vain tilapäisiä ja asun oli muutenkin tarkoitus olla vaatimaton ei-järiin-varakkaan naisen vaate, ei kankaaseen haluttu käyttää suuria summia, ja onneksi löysin alennusmyynnistä ohutta tummanruskeaa pellavaa niin halvalla, että voisin yhtä hyvin käyttää sitä vuorittamiseenkin.

Hihan kiinnitys

Piirsin kaavan nykyisten hihojen kaavojen mitoilla ja pukukirjan kuvien avulla, tein proton, joka osoittautui riittävän hyväksi ja leikkasin hihat varsinaisesta kankaasta kaksinkertaisina. Silitin vuorikappaleeseen tukikangasta ja ompelin hihat kokoon. Mitattuani alkuperäisen puvun kädentien pituuden poimutin hihan yläosan samaan mittaan ja ompelin poimutelman tueksi tukiompeleen ennen kuin kiinnitin hihat käsin puvun kädentielle alkuperäisen puvun olkapääpoimutelman alle. Toki kalvosimet olisi ollut hyvä tehdä tässä vaiheessa, mutta ne tein vasta jälkeenpäin, kun aikaa jäi ja hihojen pituuskin varmistui sovituksessa.

Helman lyhennys

Helma olikin sitten luku sinänsä. Koska kyse oli lainatusta vaatteesta, en uskaltanut leikellä sitä lyhyemmäksi. Toisaalta helmakappaleet olivat kiilan muotoisia, joten helmapäärmettä olisi ollut hyvin vaikea siististi kääntää leveämmäksi. Hameenhelmoissa on myös se ongelma, että jos ne laahaavat maata tai hankautuvat kenkiin tai mihinkään, hankaus jättää taitekohtaan hyvin nopeasti pysyvän jäljen, joka näkyy hyvin selvästi, jos helmaa yritetään pidentää päärme avaamalla. Siksi päätin lyhentää helmaa ottamalla sitä sisään ylempää, kuten olin tehnyt alushameissa. Paitsi että kiilan muotoisten kappaleiden takia laskokseen jää ylimääräistä, mikä täytyi vain asetella nätisti ikäänkuin helmarimsun poimuiksi. Ompelin laskoksen paikoilleen käsin, eikä siitä ihan suora tullut, mutta riittävän siisti kuitenkin.

Alkuperäisessä puvussa yläosan liepeet tulivat hameen päälle, mutta 1830-luvulla hameissa oli vyötärönauha korostamassa vyötäröä. Alunperin hameen vyötäröllä oli vain kapea alavara, mutta ompelin vyötärönauhan valmiiksi ja kiinnitin sen käsin hameen vyötärön päälle, jolloin lopputulos näytti oikeanlaiselta. En tiedä kuinka epäajanmukainen vyötärönnauhan taaksen laittamani nappikiinnitys oli, mutta toisaalta se oli luotettavin tapa sulkea vyötärö.

Muun muassa "Young Victoria" -elokuvassa näkyy, että laaja kaula-aukko saatettiin päiväsaikaan peittää pelleriinillä (kohta, jossa Victorian setä on juuri kuollut ja aamulla valtioneuvoston miehet tulevat tapaamaan Victoriaa - hänen mustan pukunsa kaula-aukko ulottuu ilmeisesti melkein olkapäille asti kuten muidenkin naisten, mutta sen päällä on yksinkertainen pelleriini) joten sovitin koekappaleiden avulla sopivan kokoisen ja harteilla istuvan kaksinkertaisen kappaleen, joka kiinnittyy edestä kahdella hakasella.

Yritän saada hankituksi kuvan asusta kantajansa päällä - mallinuken selkä on liian pitkä ja tekee siluetista kummallisen muotoisen. Ei puvusta kummoista tullut, mutta kun tiesin, että muutokset ovat tilapäisiä, tuntui turhalta laittaa niihin huomattavaa vaivaa ja yksityiskohtia. Ainakin puvun kantaja oli tyytyväinen ja puku oli ajanut asiansa.

2 x Doublet

Ystäväni halusi ryhtyä elävöittämään 1600-luvun alkupuolta, joten tein hänelle doubletin ja pussihousut sitä varten.

Tämä projekti on muutamalta viime vuodelta.
Doubletin kaavat kehittelin Nora Vaugh'n "The Cut of Men's Clothes 1600-1900" sekä Jane Arnoldin "Patterns of Fashion 3: 1560-1620" avulla ja tekemällä useammankin sovituskappaleen.

Materiaali on sarkavillaa ja vuorina pellavaa. Doubletin helma muodostuu ajalle tyypillisesti rivistä läppiä, jotka on ommeltu pussiksi vuorin kanssa ja käännetty oikein päin ennen kiinnittämistä vyötärölle. Olkapäillä on viilekkeet, kaulus on yksinkertainen pystykaulus ja hihat on leikattu niin, että sisäsauma on käsivarren sisäsivulla eikä alla. Myös hihan ulkosyrjässä on osan matkaa sauma ja nappihalkio.

Napinlävet on ommeltu käsin, ja nappien kiinnityksen vuoksi napinlävet ovat molemmissa reunoissa. (muun paksuhkon ompelukangan puutteessa tein napinlävet tikkaukseen tarkoitetulla konempelulangalla) Metallisissa napeissa on ajan tavan mukaan pitkä kanta, joka menee nappireunassa olevan napinläven läpi, ja napit kiinnittää paikoilleen nurjalla puolella nappien kantojen läpi kulkeva nyöri. Näin napit saa helposti irti vaatteesta. En tiedä tarkoin, miksi napit on pitänyt saada helposti irti, vaatteen pesua vartenko (napit ovat tinaa ja hyvin painavat) vai jotta ne olisi helppo siirtää uuteen vaatteeseen.

Ajan tavan mukaan housut sidottiin kiinni doubletin vyötärölle. Maalauksissa näkee ratkaisuja, joissa nämä kiinnitysnyörit sidottiin doubletin läpi vaatteen päällipuolelle, mutta tässä doubletissa vyötärösauman paksussa saumavarassa on reiät niille. Saumavarojen reunat on huoliteltu käsin nippuun, jotta ne kestäisivät paremmin rasituksen.


Hyvin leveät housut on laskostettu vyötärökaitaleeseen ja polvien alle asettuviin kaitaleisiin, joissa on halkiot ja napit.

Kun doubletin omistaja halusi siirtää ensimmäisen version poikansa käyttöön, tein hänelle uuden vihreästä villasta samalla kaavalla, paitsi että siinä olkaviilekkeet on tehty vieretysten asetelluista kangaslenkeistä ja laintiolla olevat kaitaleet ovat vähän pidemmät.

Tällaiset eivät ole mieluisimpia projekteja, osittain siksi, että kun teke toiselle, ei voi puutteiden tai hiukan epäonnistuneen leikkauksen kohdalla todeta, että kyllä se minulle välttää, ja koska historiallisessa vaatteessa niin moni asia pitää tehdä eri tavalla; vaate leikataan eri logiikalla kuin nykyään ja yksityiskohdat ovat erilaisia, joten niitä joutuu miettimään paljon enemmän ja silti on epävarmaa, menivätkö ne oikein, siis autenttisen näköisesti. Lisäksi näkyvät osat, kuten napinlävet, pitää ommella käsin, mikä aika työlästä.

Vanhaan paitaan uusi väri JA uusi kaula-aukko

Trikoopaidan pääntie uusiksi, tällä kertaa lisäämällä kaarroke.

--

Valkoinen trikoopaita alkoi tummua kainaloista, kuten ne aina ennen pitkää tekevät, joten päätin värjätä sen, kuten olen aiemminkin tehnyt. Kun olen viime aikoina korjaillut trikoopaitojen päänteitä, tuli mieleen, tässäkin on pyöreä pääntie, jollaisesta en pidä, entäpä jos tekisi sille jotain?

Mutta koska tässä paidassa ei ole ylimääräistä pituutta, jonka avulla kaula-aukon voisi tehdä uusiksi - kuten siinä aiemmin korjaamassani mustassa paikassa - minun täytyisi korvata uuden pääntien vaatima kangas jollain muulla tavalla - kaarrokkeella? Sitä varten heitin samaan värjäysliemeen myös palasen harmaata trikoota (jäänne jostain vanhasta t-paidasta, luulen), niin että uuden palan ja paidan muiden osien väri olisi samaa sävyä, ja yhdistelmä näyttäisi siltä kuin se olisi alunperinkin tehty sellaiseksi.

Itse muokkaaminen meni tuttuun tapaan: ratkoin hihat irti mahdollisimman siististi, ja nyt kun takakappale säilyisi sellaisenaan eivätkä olkasaumat leikkautuisi pois, myös ne piti purkaa. Sitten leikkasin etukappaleen poikki rinnan yläpuolelta ja ompelin tilalle uutta kangasta. Tein muuten niin päin, että tarkistin ainoastaan uuden kangaspalan ulottuvan olkapäille asti, ompelin sen kiinni etukappaleeseen ja vasta sen jälkeen leikkasin etukappaleen muotoonsa, siis olkapäät takakappaleen olkapäiden mukaan ja kädentiet paljolti takakappaleen kädenteiden mukaan. Näin oli helpompi luottaa siihen, ettei kappaleista tule eri mittaiset.

Olkasaumojen vahvisteeksi leikkasin ja laitoin ompeleen mukaan kapeat pystysuuntaiset (ja siten venymättömät) suikaleet paitakankaasta. Pääntien huolittelin alavaralla, joka on sitten tikattu kiinni päällikankaaseen ompelukoneen kaksoisoverlockilla. Lopuksi vielä hihat takaisin paikoilleen.

Jälkeenpäin ajatellen, kaarrokkeen avulla olisi voinut tehdä jonkinlaiset muotolaskokset rintoja varten ja vaakasauma olisi asettunut paremmin, jos sen olisi tikannut päältä, mutta joka tapauksessa paidasta tuli oikein kiva. Toki kangas on jo menettänyt ryhtiään niin, että ei tuo uuden veroiseksi tullut, mutta vähän jatkoaikaa kuitenkin :-)

Pimennyspahvi

Minua oli ärsyttänyt, että muun osan makuuhuoneen ikkunasta saattoi pimentää sälekaihtimilla mutta tuuletusikkunan ruutu jäi avoimeksi ja päästi sisään ihan riittävästi unta häiritsevää auringonvaloa. Teippasin siihen ensihätään kartonginpalasen, mutta se ei peittänyt koko ikkunaa, ja nyt eräänä päivänä se alkoi ärsyttää minua kylliksi, että päätin korjata sen.

Jossain ammoisessa Käsityölehden joulunumerossa esiteltiin silkkipaperista leikattua ikkunakoristetta, joka oli tavallaan silkkipaperilumihiutaleiden jatko-ajatus: entäpä jos sen sijaan, että leikkaa neliskanttisesta arkista pienen pyöreän lumihiutaleen, käyttää koko arkin ja leikkaa siihen lumihiutalekuvioita ja täyttää koko ikkunan kuura/jää-kuviolla?

Halusin kuitenkin pääosin estää valoa pääsemästä sisään, joten käytin kartonkia ja leikkasin vain pieniä reikiä, ja kokosin lisäpaloista yläosan, jonne kartongin pituus ei riittänyt.

Ajaa asiansa :-)

Talvimekko villasta

Minua kiinnosti auki jätettävä lovettu kaulus, ja halusin talveksi sopivan mekon. Olin aiemmin miettinyt takkimekkoa ja etsinyt kaavoja sellaiseen - pitäisikö vain ottaa paitapuseron kaava ja jatkaa siitä helmaa - mutta saamieni vanhojen kaavojen nätit kapeat vyötäröt saivat pelkän väljän sidottavan takkimekon tuntumaan kömpelöltä ajatukselta, joten päätin yrittää yhdistellä paitapuseron kaavasta kauluksen (Käsityölehden "Jakku ja paitapusero mittojen mukaan"-vihkonen) ja istuvan mekon kaavasta miehustan ("Sew many dresses, so little time" -kirjan miehusta peruskaava) ja siihen sektorinmuotoisen helman.

Olin juuri todennut, että joku vuosi sitten viikinkimarkkinoilta ostamani villakangas ei ollutkaan riittävän paksua takkiin enkä tarvinnut mitään historiallisia vaatteita, joten entäpä jos tekisin siitä mekon? Sen kaveriksi valikoitui miehen hylkäämä lyhythihainen paita, jonka punaisesta tykkäsin ja jonka murretut sävyt toisaalta sopivat yhteen villan vaalenruskean kanssa, joten leikkelin siitä kauluksen, kalvosimet ja vyön. Puuvilla kauluksen sisäpuolena myös ehkäisee tehokkaasti villan aiheuttamaa kutinaa. Vyöhön yritin löytää paidan ruuduista ne parhaat, punaisimmat värit, joten ne piti leikellä keskeltä paidan osia (ruskeammat ruudut näkyvät alemmassa kuvassa kauluksen sisävaroissa) eikä kankaasta sen jälkeen jäänyt kovin järkeviä paloja jatkokäyttöön.

Kangas ei kuitenkaan riittänyt sektorin muotoisen helman jälkeen täyspitkiin hihoihin, mutta se ei ollut kovin vakava ongelma, kun 3/4-hihat olisivat ihan riittävän hyvät. Helman oikeassa sivusaumassa on tasku ja vasemmassa sivusaumassa vetoketju. Helmaa ei ole vuoritettu vaan sen alle tulee aina alushame. Vyölle on vyötäröllä lenkit.

Kun sain mekon kootuksi ja kauluksen valmiiksi, se tuntui jotenkin näyttävän navettatakilta. Näytin sitä ystävälleni ja kysyin, mitä hän ehdottaisi yleisvaikutelman muuttamiseksi, ja hänen ehdotuksestaan syntyivät kalvosimet ja vyö sekä nappien tyylin valinta, jotka korjasivat vaikutelmaa huomattavasti. Koristeellisen muotoiset päällitaskut helmaan punaisesta kankaasta ovat vielä harkinnassa.

Mutta kun puin mekon ylleni ensimmäisen kerran, totesin että aluspaidasta huolimatta miehusta kutitti ulkapäitä ja selkää, joten se tarvitsisi vuorin. Leikkasin yläosan kaavoilla lakanakankaasta sopivat palat huomioiden kauluksen alavarat, ja kiinnitin ne alavaroihin käsin yrittäen pitää vaateen mahdollisimman tarkasti muodossaan, jottei vuori päätyisi vetämään tai pullottamaan huonossa asennossa.

Lopputuloksesta tuli ihan hyvä ja olen tyytyväinen kauluksen onnistumiseen sekä kalvosimiin (yritän saada niistä paremman kuvan tähän). Mekko oli jo käytössä viime talvena ja tuntui oikein mukavalta.